Peukaloinen, Eurasian wren, Troglodytes troglodytes 

Jos jotain lintua olen etsinyt, niin peukaloista. Olen etsinyt sitä Suomen parhaista lintupaikoista, olen etsinyt ja etsinyt.Kerran astuin pitkospuille ja siinä se kökötti, mutta hyppäsi pois yhtä nopeasti, kuin otin kamerani esiin. Alla kuva tästä. Tästä kohtaamisesta on jo kolmisen vuotta aikaa.

Sen jälkeen en peukaloista ole nähnyt - Missään. Liekö lähtenyt retkilleen.

Eilen lähdin aamusta kuvailemaan lähimetsääni, sillä olen kuullut siellä pyyn viheltelevän ja siitäpä haluaisin kuvan kanervikossa.

Pyystä sain tämän epäselvän kuvan. Kamera teki parhaansa, minä töpeksin koko kuvan, sillä pyy hyppäsi oksalle todella yllättäen ja minulla oli monopod aivan väärässä korkeudessa. Piti toisella kädellä pitää monopodista kameraa ylhäällä ja toisella koittaa zoomailla lintuun.

No eihän siinä, ajattelin, ja jäin odottelemaan pyyn paluuta. Pyytä ei enää näkynyt ja ajattelin palata pikkuhiljaa kotiin päin. Kävellessäni näin vilahdukselta jonkin pienen ruskean linnun hyppivän kaatuneen puunrungon luona ja pitävän karmeaa mekastusta.

Menin piiloon ja vedin röllipuvun hupun kasvojeni suojaksi. Ei hemmetti, peukaloinen! Onnekseni peukaloinen oli hakemassa ilmeisesti materiaalia pesäänsä kaatuneen puunrungon avaamasta törmästä ja se teki sitä todella pitkään. Minulla oli siis hyvin aikaa säätää kamera optimiin.

Peukaloinen toisti samaa kaavaa; Se lensi pesältään suoraan törmässä olevaan koloon, otti suuhunsa sammalta ja lensi prikulleen samaan kohtaan läheiselle oksalle ja siitä eteenpäin. Eipä tarvinnut siis muuta, kuin kohdentaa kamera oksaan ja odotella.

Peukaloinen aloitti järjettömän metelöinnin joka kerta sen lentäessä kohti pesäänsä, liekö siellä oli odottamassa sen pari. Varoitusääneltä tämä ei kuitenkaan vaikuttanut, vaan enemmänkin laululta. Mutta kyllä on kova ääni näin pienellä linnulla.

Otin kuvat ja lähdin innoissani kotiin. Ja oli jotenkin hassua, että lähdin pyyn perässä metsään ja sainkin kuvat peukaloisesta; Kaksi lintua, hyvin erilaiset, mutta samanlaiset värimaailmat heillä.

Intoani ei häirinnyt housujeni päälle kipittänyt punkki. (Rip.) Punkkeja on muuten nykyisin on valtavat määrät metsissä. Itse kerran borrelioosin sairastaneena voin sanoa, että pirullisia ötököitä; Vaikea löytää, jos punkki on aivan pieni. Kauriskannat, ilmastonlämpeneminen sekä koirien määrä varmastikin syynä näiden pikku-perkeleiden lisääntymiseen.

Loppukiukku:

Koirista muuten sen verran, että olen tuossa metsässä törmännyt jo monta kertaa irtokoiriin. Koirien pitäisi tähän aikaan olla kiinni (Miinus koulutuksessa olevat metsästyskoirat.), niin mitähän ihmiset ajattelevat?

Omistaja on joka ikinen kerta jossain kilometrin päässä huutamassa, että "Tänne, tänne!" Eli koira ei ole missään hallinnassa tai välittömästi kytkettävissä. Aivan käsittämätöntä piittamattomuutta niin koirasta, luonnosta, kuin muista ihmisistä. Jos olisinkin ollut oman, vihaisen koirani kanssa siinä, niin siinäpä sitä sitten olisi ollut suru puserossa näillä irtokoirien kusettajilla.

Tähän asti sesset ovat olleet vain uteliaita, mutta joka kerta ne pilaavat kuvaukset. Vain sen vuoksi, että koiranomistaja on "minä ja minä" -asenteella liikenteessä. Pidän kyllä koirista, mutta koiranomistajat ovat oma lukunsa. Koiranomistaja: Jos toimit näin, niin lopeta se ja mene alueelle, missä koira voi olla irti tai hanki pitkä liina. Tälläkin alueella koirapuistoja kyllä löytyy. Aivan todella ärsyttävää.

Briefly In English:

If there's one bird I've truly been searching for, it's the Eurasian wren. I've looked for it in Finland's finest birding locations — searched and searched.
Once, I stepped onto a boardwalk and there it was, sitting there calmly — but it jumped away just as fast as I reached for my camera. Below is a photo from that moment. It's been about three years since that encounter.

Since then, I haven't seen a single wren — anywhere. Perhaps it has gone off on its own adventures.

Yesterday morning, I went out to photograph my nearby forest, as I had heard a hazel grouse whistling there, and I was hoping to get a shot of it in the heather.

I managed to capture this blurry photo of the grouse. The camera did its best, but I messed it up — the grouse suddenly jumped onto a branch, and my monopod was at completely the wrong height. I had to hold the camera up with one hand and try to zoom in with the other.

Well, I thought, and stayed there to wait for the grouse to return. But it never showed up again, so I slowly started heading home. As I walked, I caught a glimpse of a small brown bird hopping near a fallen tree trunk, making an awful lot of noise.

I took cover and pulled the hood of my ghillie suit over my face. No way — a wren!
Luckily, the wren seemed to be collecting nest material from the exposed bank where the tree had fallen, and it kept at it for quite some time. That gave me plenty of time to adjust the camera for the perfect shot.

The wren kept repeating the same routine: it flew from its nest straight into the hollow in the bank, grabbed a beakful of moss, and landed on the exact same branch nearby before continuing on. All I had to do was aim the camera at the branch and wait.

Each time it flew back toward the nest, the wren let out an incredible amount of noise — perhaps its mate was waiting at the nest.
It didn't sound like an alarm call, though, more like a song. Still, what a powerful voice for such a small bird.

I got the shots and headed home, thrilled.
And it felt kind of funny — I went into the forest chasing a hazel grouse, and ended up photographing a wren instead; two birds, very different, yet sharing similar earthy tones.